Kun iloa tai pettymyksen tuomaa surua ei saa näyttää?
Ei silmien pilkettä ilosta, ei surun ilmaisuja pettymyksestä. Ei reagointia, vain nieltyjä sanoja ja piilotettuja kyyneleitä. Ja sisään tukahdutettuja toiveita.
Kun herkkä lapsi toivoo, se on intensiivistä, vilpitöntä halua oppia uutta ja kokeilla. Jos näille tarpeesta lähteville toiveille ei tule vastetta, ne muuttuvat lapsen mielessä merkityksettömiksi ja arvottomiksi. Niistä tulee yksinkertaisesti turhia. Niin kuin koko merkityksettömyyden ja arvottomuuden kokemus, yhtä turhaksi lapsi kokee itsensä. Hän oppii piilottamaan tarpeensa syvälle.
Miksi lapsi haluaa harrastaa niin kovasti? Se on halua osallistua muiden kanssa ja kokea kehon tuomaa mielihyvää. Osallistuminen vie lapsen kasvua eteenpäin. Mutta miksi lapsen omat toiveet ovat joillekin aikuisille niin turhia, että ne on vain helppo mitätöidä?
Herkkä lapsi vaistoaa, jos hänen toiveensa ovat aikuisille liian suuria tai vääriä. Syitä aikuisen asenteelle on monia: uupumus, välinpitämättömyys, rahan puute, uskonnollinen ideologia tai ehkä aikuinen itse ei ole saanut harrastaa ja joutui itse piilottamaan omat toiveensa. Tällöin oman lapsen toive voi triggeröidä johonkin kipeään, joka täytyy edelleen piilottaa ja kieltää. Pahimmillaan aikuinen ei salli lapsensa näyttää pettymyksen tunteita, kun hänen toiveensa on mitätöity. Tällöin lapselle jää vaihtoehdoksi olla kiltti ja näkymätön. Hän jää tunteensa kanssa yksin.
Lapsen persoonallisuus kasvaa vähitellen. Erehdyksen ja onnistumisen kautta lapsi saa tärkeää tietoa itsestään. Kun lapsen viaton toive ja vilpitön halu kokeilla uutta mitätöidään, pettymys voi olla suuri. Kun pettymystä vähätellään, voi syntyä käsitys, että olen vääränlainen tai minussa on jotain vikaa, koska haluan vääriä asioita. Vähitellen silmistä sammuvat myös ilon pilkahdukset, kun turvallisempaa on peittää se, mikä tuo iloa. Ja vielä onnettomampi on tilanne, jos lapsi ei saa mielekkäitä vaihtoehtoja tilalle, vaan saatavilla on vain jotain sellaista, mikä ei sovi lapsen luonteeseen.
Mitätöivässä ympäristössä kasvanut herkkä lapsi voi kokea haasteita aikuisuuden kynnyksellä tai myöhemminkin elämässään. Hän voi kokea epävarmuutta itsestään ja osaamisestaan. Piilossa pysyminen voi tuntua turvallisemmalta, mutta voiko silloin tulla kosketetuksi kaikilta osiltaan? Alkaako olemista leimaamaan yksinäisyys?
Ihminen on rakennettu viisaasti. Se säästää ja jemmaa hankalia tunteita niin kauan kuin on tarpeellista. Lopulta keho päästää irti, kun ihminen on siihen valmis. Hetki ei useinkaan tule toivotulla hetkellä, vaan silloin kun elämä katsoo oikean ajan koittavan. Tällöin on mahdollista löytää jälleen yhteys piilossa olevaan, menneisiin pettymyksiin ja piilotettuihin toiveisiin. Tulee mahdollisuus keventää kokonaisvaltaista kehon ja mielen kuormaa. Näissä hetkissä isona apuna on toinen ihminen: kumppani, ystävä, valmentaja, terapeutti tai kuka tahansa ihminen, joka kohtaa sinut juuri oikealla hetkellä.
Saara Eskelinen